Itseänikö huijaan, vai äitiä?

Olen todellakin saanut äidin ajattelemaan, että minulla ei ole sitä syömishäiriötä, mitä hän on minussa niin pitkään epäillyt. Hän kun totesi eilen, että 'taasko sä menet hakemaan jotain syötävää?'. Jep, täydellinen kusetus. Mutta samalla inhoan itseäni, voisin huijata vähemmälläkin syömisellä. Vai käytänkö tätä huijaamista vain tekosyynä sille, että saisin syödä enemmän?

Äidin toteamus kyllä sattuikin.. tuli mieleen yksi päivä, jollon isä sanoi, että 'kyllä tytölle ainakin ruoka maistuu'. Iskevät viiltävät sanansa minuun heikoimmalla hetkelläni. Ainut ajatukseni sen jälkeen oli, että nyt lopetan syömisen, en halua syödä enää ikinä. Ja sama tunne oli eilenkin. Mutta silti söin. Söinsöinsöin... 

Eilen iski myös ahdistuskohtaus. Kaikkien lihasten jännittyminen, nytkähdykset. Pelkäsin itseäni. Jokaisella liikkellä, kuin itseltäni salaa raavin itseäni. En antanut siihen lupaa, mutta aina kun en vahtinut itseäni, purin tai raavin. Kaipasin taas niin kovasti pois perheen luota jonnekin, jossa olisin voinut purkaa sen kaiken vihan.. luultavasti verisin seurauksin, mutta kuitenkin, jotenkin. (Jotkut ymmärtää seuraavan lauseen, jotkut ei..) Se tuntuu siltä, kuin olisi kidutus-kirouksen alaisena. Haluaisi vain kuolla, että tuska loppuisi.